Nelijalkainen ystävä

Ystävänpäivän kunniaksi ajattelin kertoa yhdestä nelijalkaisesta ystävästäni, joka oli mukana blogin alusta asti ja pian siitä on puoli vuotta, kun tuo ystävä päätyi uuteen kotiin. En tajua vieläkään, kuinka myynnistä on jo noin pitkä aika! Olkoon tämä postaus ex-ravurin ja sen ratsastajan kehittymispostaus. Niille, jotka eivät tiedä Montusta, se oli liikutushevoseni lähemmäs kaksi vuotta ja siinä ajassa ehti tapahtua paljon, todella paljon!

Kaikki alkoi syyskuussa 2013, kun erään puhelun jälkeen sain tiedon, että olin vihdoin löytämässä etsimääni liikutushevosta. Tuohon aikaa etsin liikutushevosta, mutta varteen otettavia ehdokkaita ei löytynyt. Olikin suuri ihme, kun sellaista yhtäkkiä tarjottiin minulle. Koeratsastus suoritettiin 12.syyskuuta. Päädyin menemään Montulla, koska olin jo siihen aikaan pitkä ja Montu oli kolmesta hevosesta korkein. Päätös oli helppo tehdä, koska Montu oli sentään rauhallinen ja silloin se oli niin "täydellinen". Toki omat taitoni olivat vielä täysin hukassa siihen aikaan, joten ex-ravurin kanssa aloittaminen oli tarkemmin ajateltuna huono idea, mutta loppujen lopuksi molemmat kasvoivat ja kehittyivät omalla tavallaan ratsukoksi.

En koskaan aloittanut Montun liikuttamista siksi, että voisimme kehittyä. Halusin vain ratsastaa enemmän kuin kerran viikossa. Lähtökohtana oli hevonen, joka piti ratsastajan kiltisti selässään, käveli pyynnöstä, pysähtyi pienellä viiveellä ja saattoi ravata pomputtavaa raviaan, kun sille päälle sattui. Siitä pisteestä me olemme nousseet ja täytyy sanoa, että olen siitä hevosesta ylpeä. Siitä kehittyi minulle täydellinen ratsu, joka luki minun ajatuksiani. Harva ikäiseni edes saa ratsastaa ex-ravuria ja ymmärrän sen ihan täysin. Kahden vuoden aikana opin paljon hevosten käsittelystä ja jonkin verran myös hevosen eleiden tulkitsemisesta. Ei meidän matka kuitenkaan helppo ollut. Oli aikoja, jolloin murehdittiin milloin mitäkin ja aikoja, jolloin kaikki sujui hyvin. Päällimmäiseksi ovat jääneet kaikesta huolimatta ne parhaat muistot ja hyvä niin. En halua muistella ensimmäistä liikutushevostani kamalana tapauksena, joka osasi näyttää huonojakin puoliaan. Kahden vuoden aikana meistä ehti kehittyä ratsukko, joka ei loista MM-kilpailussa, mutta ratsukko, joka saavutti jonkinlaisen yhteyden ja se teki Montusta niin tärkeän minulle.

26.11.2013

4.3.2014

5.10.2014

27.3.2015

13.8.2015

19.8.2015, kameleontti

Siitä pää ylhäällä kulkevasta tammasta kuoriutui pala palalta yhä enemmän ratsu. Pää laski vähitellen alemmas ja muoto alkoi muistuttaa edes vähän enemmän ratsua kuin ravuria. Eikä sitä edes yritetty tavoitella. Montu rentoutti muotoaan, mutta ex-ravurille tyypillinen "pää pilvissä" -tyyli palasi kuvioihin, kun otin martingaalit käyttöön rajoittamaan pystyyn hyppimistä. Voin kuitenkin takapakista huolimatta sanoa, että kehityimme. Aluksi Montu ravasi tosissaan vain silloin, kun sille päälle sattui, ehkä johtuen myös ratsastajasta. Se hevonen oli kuitenkin viimeisinä ratsastuskertoina jäänyt taakse. Silloin ratsunani oli hevonen, joka nosti laukan suurin piirtein ajatuksenvoimalla.

En tiedä, mitä te näette alimpana olevaa videota katsoessanne, mutta itse en näe niin selkeää kehittymistä. Sanoisin, että suurin askel on tuo rentous. Ja laukka, sekin on parantunut jonkin verran. Montun hyppytyylikin parantui vähän, mutta sitä lähinnä häpeän. Montu ei edes osannut laukata vielä silloin, kuin kysyin lupaa hyppäämiseen! Onneksi en kuitenkaan katkonut Montun jalkoja, vaikka ex-ravureilla ne huhujen mukaan menevätkin tavallista helpommin. Ja loppujen lopuksi taisi olla niin, että tuo tamma tykkäsi ylittää niitä "maastoesteitä". Viimeisessä pätkässä tarkoitus oli ylittää raviaskeleella tuo laho oksa, mutta Montu päättikin hypätä sen ylitse.

Loppujen lopuksi olen tainnut itse kehittyä enemmän kuin ratsuni. Muistan vieläkin, kuinka menin ensimmäisen kerran Montulla ilman satulaa ravia ja kauhistuin, kuinka iso ravi sillä olikaan. Vähitellen opin istumaan siellä ottamalla harjasta tukea ja nojaamalla taaksepäin. Ei ehkä paras tapa, mutta niin opin pysymään kyydissä ongelmitta. Laukkaa emme ehtineet treenata ilman satulaa eikä se loppujen lopuksi ole mikään huono juttu. Meillä olisi ollut vielä paljon koettavaa, mutta olen onnellinen, että Montu pääsi nyt osaaviin käsiin. En kuitenkaan ole mikään ratsuttaja tai edes kovin taitava ratsastaja. Ajan kuluessa olisin pakostakin opettanut jotain väärin ja saattanut pilata koko hevosen. Olen kuitenkin kiitollinen tuosta mahdollisuudesta työskennellä Montun kaltaisen hevosen kanssa. Täytyy sanoa, ettei kukaan hevonen ole ollut minulle yhtä tärkeä, mutta tässä on koko elämä aikaa etsiä sellaista!

Linkki videoon

Hyvää ystävänpäivää!